CP-jalkapallomaajoukkueen pitkäaikaisin joukkueenjohtaja Jusa Laurila poistui keskuudestamme tämän vuoden toukokuussa pitkän sairastelun jälkeen. Jusan uraauurtava pioneerityö oli pyyteetöntä uurastusta kulisseissa vammaisjalkapallon eteen, joka tuotti paljon ilon ja onnen hetkiä, kaikille mukanaolijoille.
Tunnustan aluksi, että tämän kirjoituksen kirjoittaminen on ollut yksi elämäni haastavimpia tehtäviä. Moneen kertaan olen aloittanut, ja lopettanut samantien. Miten tiivistää muutamaan kappaleeseen kaiken sen, mitä olen nähnyt ja kokenut yhdessä Jusan kanssa ja ennenkaikkea kuinka paljon Jusa merkitsi minulle henkilökohtaisesti ihmisenä. On niin monia asioita, joita olen häneltä oppinut ja tiedän, että tuskin olisin saavuttanut, nähnyt ja kokenut asioita niin jalkapallossa kuin golfissakin ilman Jusan myötävaikutusta ja tukea. Henkilökohtaisesti Jusan vaikutus näkyy eniten golfin pelaamisessani, mutta tämän lehden ollessa jalkapallo-lehti, yritän keskittyä tässä kirjoituksessa Jusan perintöön nimenomaan CP-jalkapallon osalta. Vaikkakin tarina itsessään alkaakin golfpainotteisesti, sillä golfin kautta Jusa loppujen lopuksi päätyi mukaan osaksi CP-jalkapallon historiaa.
Muistan tavanneeni Jusan ensimmäistä kertaa 1990-luvun puolen välin jälkeen. Jusan lapset, Nina ja Wiljami olivat liittyneet joukkueeseemme samoihin aikoihin ja silloin tällöin näin Jusan seuraamassa treenejä kentän laidalta. Siihen aikaan treenejä järjestettiin talviaikaan sisätiloissa 4. Terveydenhuoltoalan oppilaitoksen liikuntasalissa ja erityisesti mieleeni on jäänyt vuonna 1997 harjoituskerta, jolloin Jusa kyseli treenien jälkeen olisiko futaajista löytynyt kiinnostuneita henkilöitä aloittamaan golfin pelaaminen. Tarkoituksena oli perustaa suomen ensimmäinen vammaisgolfryhmä “Händärit”. Ensimmäinen ajatukseni oli, että “Kuka sellaista juppiurheilua harrastaa, en minä ainakaan” ja siihen kiinnostus omalta osaltani sillä kertaa lopahti, mutta vuotta myöhemmin 1998, Jusan tullessa treeneihin uudestaan kysymään, olin ensimmäisten joukossa ilmoittautumassa mukaan kokeilemaan uutta lajia. Ja tällä päätöksellä on ollut elämässäni isompi merkitys, mitä olisin sillä hetkellä osannut odottaa.
Jusa oli henkilönä sellainen, että jos hän johonkin ryhtyi, niin hän teki sen aina täysillä, suurella palolla ja intohimolla. Oli kyseessä sitten jalkapallo tai golf, Jusa oli aina suurella sydämellä mukana. Vuoden 2006 aikoihin CP-maajoukkueen taustajoukoissa tapahtui isoja muutoksia. Valmentajat vaihtuivat ja joukkueella ei ollut vakinaista joukkueenjohtajaa. Tiesin Jusan kyvyt organisoida ja saada asioita tapahtumaan, sillä olinhan kiertänyt hänen matkassaan ympäri eurooppaa pelaamassa golfia mitä mahtavimmilla kentillä, joten kyselin varovaisesti olisiko hänellä kiinnostusta lähteä maajoukkueen matkaan joukkueenjohtajaksi. Jusa suostui ja hetkessä asiat sujahtivat valovuoden eteenpäin. Joukkueelle hankittiin yhtenäiset varusteet ja varainkeruuta tehostettiin. Joukkueen kummipelaajaksi tuli sen hetken suomen ykkösjalkapalloilija Mikael Forssell. Samaan aikaan valmennuksen muuttuessa yhä ammatitaitoisemmaksi, saatiin luotua kokonaisuus, Jusan avulla, jossa pelaajat pystyivät keskittymään oleelliseen, harjoittelemiseen ja pelaamiseen.
Jusa oli loppujen lopuksi maajoukkueen matkassa vuodesta 2006 aina vuoden 2018 EM-kisoihin asti, jonka jälkeen jättäytyi ansaitulle “eläkkeelle”. Jusan roolia joukkueen eteen tehdyn työn osalta ei voi korostaa liikaa. Jos jossain oli ongelma tai haaste, Jusalta löytyi yleensä lähes aina ns. “Nopeasti kuin apteekin hyllyltä” asiaan ratkaisu. Oli helppo tehdä töitä yhdessä henkilön kanssa, johon saattoi luottaa täydellisesti. Jusa oli joukkueen kantava tuki, peruskallio, jonka tukeville perustuksille oli helppo rakentaa muut tarvittavat palaset, jotta tekemistä ja toimintaa voitiin kehittää ja jatkojalostaa.
Jusalla oli uskomattoman suuret sosiaaliset verkostot. Jusa tunsi kaikki ja kaikki tunsivat Jusan. Yksi hyvä esimerkki on vuosien takaa, jolloin olimme pelireissulla Espanjassa ja keskellä ei mitään jossain pikkukylässä vastaan käveli mies, jonka Jusa tunnisti hyväksi tutukseen vuosien takaa. Miehet eivät olleet tavanneet toisiaan kymmeneen vuoteen, mutta niin vain juttu luisti kuin he olisivat tavanneet viimeksi eilen. Muistan istuneeni vieressä kuunnellen “vanhohen setien” rupattelua ja pohtineeni, että todellinen ystävyys ei tarkoita sitä, että joka päivä pitäisi ystävien kanssa olla tekemisissä. Todelliset ystävät ovat sellaisia, että joskus välissä saattaa mennä pitkäkin aika että ystäviä ei ehdi nähdä, oli syy mikä tahansa. Mutta sitten kun heitä näkee, niin tuntuu kuin olisi tavannut viimeksi eilen.
Jusa oli myös mahtava tarinankertoja. Vaikka monet meistä pitkään Jusan tunteneet olivat varmasti kuulleet moneen kertaan samat tarinat Kuuban kalastureissuista ja Jusan faijan, Erkan ja Speden golftunaroinneista, aina silloin tällöin uusiakin tarinoita mukaan mahtui. Eikä niiden vanhojen tarinoiden uudelleen kuunteleminen uudestaan koskaan haitannut. Jusa ehti elämänsä aikana, elää, kokea, matkustella ja nähdä maailmaa. Tavata vaimonsa Kisun ja perustaa perheen. Kokemuksia kertyi useamman eliniän verran, ja tarinoita sitäkin enemmän. Jusan tilannekomiikka oli myös kohdallaan, ja esimerkkejä voisi kertoa useita, mutta viimeisimpänä on jäänyt mieleen vuoden 2018 EM-kisoissa tilanne, jossa odottelin pääsyä dopingtestiin. Odotellessamme kahdestaan vuoroani, juodessani samalla kolmatta litraa vettä, manailin puoliääneen, että “tässä tulee menemään kauan”, sillä olin juuri ennen kentälle tuloa ja tietoa siitä, että joudun testiin, käynyt vessassa, johon Jusa pilke silmäkulmassa totesi, “odota, niin käyn hakemassa sulle muutaman oluen, niin saadaan homma hoidettua nopeammin” Vedet lensivät siinä vaiheessa naamalle ja nauroimme molemmat asialle. Jatkoin kiltisti veden juomista ja lopulta testi saatiin suoritettua. Otteluun valmistavat treenit jäivät tosin sillä kertaa välistä.
Viimeisen kerran keskustelin Jusan kanssa puhelimessa pari kuukautta ennen hänen poismenoaan. Oli hänen syntymäpäivänsä. Tiesin, että Jusa oli ollut jo pidempään huonossa kunnossa, mutta jotenkin silloin tuli sellainen tunne, että nyt täytyy soittaa ja välittää syntymäpäiväonnittelut perille. Puhelun jälkeen jäi tunne, että keskustelu saattoi jäädä viimeiseksemme. Niin se jäikin. Jusa piti tarkemmat tiedot omista sairauksistaan visusti yksityisasioinaan, vain lähimmän perheensä tiedossa, joten en koskaan kokenut, että minun olisi tarvinnut kysellä niistä sen tarkemmin. Ehkä se oli hyvä asia. Negatiivisten asioiden sijaan parempi oli aina keskittyä ja keskustella muista, positiivisimmista asioista. Jusa ei koskaan halunnut tehdä itsestään isoa numeroa tai olla huomion keskipisteenä.
Jusan pioneerityö vammaisjalkapallon eteen oli pyyteetöntä kulissien takana tehtyä uurastusta, joka tuotti paljon ilon ja onnen hetkiä, kaikille mukanaolijoille. Uskon, että hän oli myös aidosti ylpeä jokaisesta pelaajasta ja varsinkin pojastaan Wiljamista, joka meidän muiden tapaan kasvoi pienestä juniorijalkapalloilijasta maajoukkueen vakiopelaajaksi. Jusan mentaliteettia voisi hyvin kuvastaa lause: “Pitää unelmoida isosti, sitten kääriä hihat ja ryhtyä töihin sen eteen, että unelmat saavutetaan.” Tämän Jusa mahdollisti. Meille kaikille. Uskon, että Jusa nautti suunnattomasti saadessaan olla mukana osana tätä kasvutarinaa.
Viimeisen kerran tapasin Jusan kasvotusten golfkentällä, joten yhteinen tarinamme päättyi sieltä mistä se alkoikin. Golfkentän kautta jalkapallonurmille ja sieltä takaisin golfkentälle. Ympyrä oli sulkeutunut. •
Johannes Siikonen
CP-jalkapallomaajoukkueen kapteeni