Suomi sijoittui MM-kisoissa hienosti sijalle 15, voitettuaan viimeisessä ottelussaan Etelä-Korean 1-0. Suomen maalin teki Janne Helander, Johannes Siikosen esityöstä.
Tulo.
Hollantilaista maisemaa voidaan kai yleisesti kuvailla yhdellä sanalla, matala. Korkeudella ei olekkaan suurta merkitystä maassa, sillä joukkueen avustajalla tai bussin kuskilla ei ollut tietoa Hollannin korkeimmasta kohdasta. Kysymys ohitettiin olankohautuksella. Ei tärkeää. Kolmatta tuntia kestäneen matkan päätteeksi tultiin perille majoituskeskukseen. Maajoukkueiden majoituksesta ei oltu säästelty ja Suomi sai käyttöönsä kolme hulppeaa asuntoa. Leirintäkeskus Hof van saksen oli kuin pieni kylä kaikkine palveluineen, kaupasta videovuokraamoon. Myös alueen kylpyläkeskus osoittautui suosituksi ajanviettokohteeksi. Ensimmäinen päivä pyhitettiin taloon asettumiseksi.
Avajaiset.
Avajaisissa yleisölle tarjottiin ruokaa monelle aistille. Suomen joukkue antoi hyväksyntänsä tanssiville samba-tytöille. Taisi eräs pelaaja kehaista myös rytmiryhmää, joka tyytyi esityksessä tukevaan rooliin. Kommentti tosin kuulosti hieman jälkiajatukselta. Kunniavieraiden tervetuloatoivotusten, maajoukkue-esittelyiden ja paikallisten suuruuksien esitysten jälkeen päästiin itse asiaan, eli turnauksen avausotteluun. Ajankohta oli perjantai. Suomessa perjantai tarkoittaa irtautumista työstä, joko rauhallisesti tai rajummin. Perjantaina ei Suomessa kannata järjestää mitään, mihin haluaa suuria massoja. Hollannissa turnauksen ensimmäistä ottelua oli tullut paikan päälle todistamaan neljä tuhatta ihmistä. Ja edes Hollannissa ei pelaajilla ole kolmea sataa sukulaista/ystävää. Hollannissa maajoukkueen tasolla ei ole väliä.
Harjoittelu.
Harjoitteluolosuhteet olivat hyvää tasoa. Joukkue kiersi matkan aikana kolmea lähikylän harjoituskenttää, joissa jokaisessa oli tarjolla useampi harjoitusalue. Keski-Eurooppalaiset kapeat kyläkadut aiheuttivat vääntyneitä peltejä ja rikkoutuneita valoa. Suomen bussi säilyi kuitenkin kuin ihmeen kaupalla kuljetussponsorin painajaisesta. Silmään pistävää oli jokaisen harjoituskeskuksesta löytynyt paikallisen seuran klubi-talo, jossa oli ylpeästi esillä seuran historia ja (vaihteleva) menestys. Erityistä siitä teki se, että kyseisten pikkukylien edustusseurat olivat aladivareiden vakiokiertäjiä, joiden kannattajien haaveena oli nähdä oman seuran poika joskus televisiossa, ehkä jopa pääsarjassa. Hollannissa joukkueen tasolla ei ole väliä.
Ottelut.
Jokaiselle itseään kunnioittavalla seuralla Hollanissa on katettu katsomo, joten Suomen maajoukkue pääsi kokeilemaan miltä pelaaminen tuntui stadion olosuhteissa. Täysiä katsomoja ei maajoukkue kuitenkaan tällä kertaa kerännyt. Täsmälliset aikataulut ohjeistivat ottelutapahtumia. Esimerkiksi ottelua edeltäneet kuusi minuuttia sisälti aikataulun viisi viimeistä kohtaa. Joukkueen pelaajat ja valmennusjohto eivät joutuneet taistelemaan elintilasta stadionilla, vaan joukkueen olosta ja tarpeista huolehdittiin useamman ihmisen voimin. Muun muassa ainoa ovi, jonka joutui itse avaamaan oli joukkueen pukukopin ovi. Kohtelu oli kuin ammattilaisilla. Hollannissa pelaajan kansallisuudella ei ole väliä.
Päättäjäiset.
Päättäjäiset ovat pelaajien juhla ja moni Suomen joukkueesta olikin juhlatuulella. Jälkipolville riittää varmasti kerrottavaa, mutta jätettäköön kertominen pelaajille itselleen.
Suomessa on puhuttu paljon viime aikoina jalkapallokulttuurista. Usein joko sen olemassaolosta tai puutteesta. Vaikka Hollannissa kävikin vain muutaman viikon, oppi hieman ymmärtämään miten suuri asia jalkapallo on Hollantilaisille. Hollannissa ei ole tärkeää se kuka pelaa, millä tasolla tai miten, vaan kaikkia ja kaikkea peliin kuuluvaa kunnioitetaan. Hollannissa tärkeää on vain peli …nimeltään jalkapallo.