*Tämä kirjoitus on julkaistu alunperin Siipirikot 1/2021 Lehdessä
Kirjoittaja: Johannes Siikonen
Olen ollut onnekas siinä mielessä, että olen päässyt edustamaan Suomea maajoukkuetasolla jo neljän vuosikymmenen aikana. Jokainen vuosikymmen eroaa joukkueen osalta toisistaan tietyllä tavalla ja voidaankin todeta, että joukkueen identiteetti ja pelitapa on heijastanut mielestäni aina hyvin ajan henkeä ja niitä resursseja ja pelaajia, joita kulloinkin on ollut käytettävissä.
1990-luku, joukkueen alkutaival
1990-luvun loppu oli maajoukkueen syntyaikaa. Nopealla varoitusajalla saatu kutsu pelaamaan EM-kisoihin Belgiaan johti myös ensimmäisen maajoukkueen rakentamiseen pikaisesti. Mukana oli 90-luvun puolivälissä ensimmäisestä jalkapallokoulusta lähtien mukana olleita lajin pioneereja, sekä muita urheilijoita muista lajeista. Yhdistävä tekijä oli myös se, että monella pelaajalla oli taustaa kilpauinnista, jopa maajoukkuetasolta asti, joten kilpaurheileminen oli ikäänkuin verissä. Samalla kun pääsy kisoihin nosti pelaamisen ja harjoittelun vaatimustasoa, se myös mahdollisti sen, että ensimmäistä kertaa pääsisimme mittaamaan oma tasomme euroopan parhaita pelaajia ja joukkueita vastaan. Se oli inspiroivaa ja samalla huikeaa. Kuka nyt ei haluaisi päästä edustamaan kotimaatansa, jos siihen annettaisiin mahdollisuus? Kukaan ei oikein osannut odottaa turnaukselta mitään. Siihen aikaan internetistä ei paljon aiheesta löytynyt, eikä otteluita streemattu samalla tavalla YouTubeen kuin nykyään, joten aidosti voidaan todeta joukkueen lähteneen matkaan avoimin mielin. Joukkue oli nuori. Keski-ikä 19-vuoden paikkeilla. Samaan aikaan vastassa oli Hollannin kaltaisia joukkueita, niin sanottuja ensimmäisen sukupolven CP-jalkapalloilijoita, jotka olivat jo 1980-luvulla edustaneet maatansa, pelanneet Paralympialaisissa, MM, EM-kisoissa ja joille kyseiset Belgian EM-kisat olivat uran viimeiset. Hollanti oli dominoinut lajia koko sen olemassaolon ajan, mutta nyt uudet maat kuten Ukraina olivat tulossa vauhdilla kohti lajin huippua. Hollanti oli 1999 hyvin samanlaisessa tilanteessa kuin Suomi nyt. Vanhoja pelaajia oli poistunut riveistä ja uusia pelaajia tarvittiin kipeästi.
Suomen joukkueelle kaikki oli isoa ja uutta. Vaikka olosuhteet ja majoitusjärjestelyt olivat hyvin kaukana siitä mitä ne nykypäivänä ovat, silti joukkueen mielestä kyseiset kisat olivat isointa ja mahtavinta mitä olimme ikinä nähneet tai kokeneet. Huikeita joukkueita ja pelaajia, jotka toimivat inspiraationa, esikuvina ja identiteetin rakentajina. Tuollaista olisi siis olla vammainen jalkapallolija! Mikään ei olisi esteenä päästä jatkossakin pelaamaan sellaisia otteluita, kunhan vain jaksaisimme harjoitella kehittää pelaamistamme eteenpäin. Eikä haittaisi vaikka kaikki me saisimme muutaman vuoden lisää ikää ja samalla hieman lisää pituutta. Suomi palkittiin turnauksen Fair Play-joukkueena, koska oli ainoana onnistunut olemaan saamatta yhtään keltaista tai punaista korttia.
Samassa turnauksessa saatiin luotua tärkeitä kontakteja tulevaisuutta varten. Hollannin Tom Langen, joka on yksi niistä keskeisistä hahmoista jonka ansiota on, että ylipäätänsä CP-jalkapallo on olemassa ja millä tasolla se tänä päivänä on. Bob Fisher, joka oli sen aikaisen kattojärjestön CP-ISRAn jalkapallojaoston puheenjohtaja, vieraili Suomessa ja käväisi jopa promotoimassa lajia Palloliitossa seuraavana vuonna, sekä Irlannin maajoukkue, joka innostui suomalaisista, heidän taistelutahdostaan ja periksiantamattomasta asenteestaan, lupasi tulla vierailulle seuraavana vuonna Suomeen, kannustaakseen suomalaisia jatkamaan hyvin aloitettua toimintaasa.
2000-luku
Uuden vuosituhannen alussa, Irlanti saapui sovitusti Tampereen Ratinan Stadionille ja Orivedelle pelaamaan kaksiosaisen maaottelutapahtuman. Suomalaiset olivat edellisvuoden EM-kisoista oppineena paremmin valmistautuneita, parempia pelaajia ja parempi joukkue. Molemmat joukkueet pelasivat viihdyttävää jalkapalloa ja kaikenkaikkiaan tapahtuma oli hyvin onnistunut. Tampereen kaupunkia järjesti molemmille joukkueelle vastaanoton Raatihuoneella ja into kehittyä sekä yksilöinä, että joukkueena kasvoi vain entisestään. Kesti kuitenkin yli kolme vuotta, ennenkuin suomalaiset pääsisivät seuraavan kerran kokemaan maaotteluiden huuman. Taloudelliset resurssit olivat rajalliset. Kutsuja turnauksiin ja kisoihin saapui joka vuosi. Viesti kansainvälisltä CP-jalkapalloyhteisöltä oli, että Suomi nähtiin tärkeänä osana yhteistä perhettä, ja halu saada suomalaiset uudestaan mukaan oli todellinen. Kuitenkin ulkopuolista taloudellista tukea ei ollut, vaan kaikki kustannukset olivat pelaajien omalla vastuulla, joten valitettavasti Suomi joutui usein kieltäytymään näistä kutsuista. Kustannukset olivat yksinkertaisesti liian korkeat. Siitä huolimatta pelaajat harjoittelivat omissa joukkueissaan, sekä yhdessä niin paljon kuin mahdollista. Tilannetta helpotti se, että suurin osa maajoukkuepelaajista asui pääkaupunkiseudulla, joten yhteisten harjoitusten ja otteluiden järjestäminen oli hyvin yksinkertaista. Ottelut oli normaaleja juniorijoukkueta, niin miehiä kuin naisiakin vastaan. Vuositasolla niitä järjestettiin noin 20:tä.
2000-luvun alkupuolella joukkueen organisaatio oli vasta alkutekijöissä. Joukkueella oli valmentaja, Henry Hanhisalo, joka asui Tampereella, joten päivittäiseen valmentamiseen ja tekemiseen ei ollut tarvittavia resursseja, vaikka valmentaja yrittikin matkustaa joukkueen luokse mahdollisuuksiensa mukaan päivätyönsä ohella. Käytännössä kuitenkin päivittäistä tekemistä pyörittivät pelaajat itse. Niin harjoitusten vetäminen kuin otteluiden järjestäminen oli pääasiassa allekirjoittaneen vastuulla.
Vuoden 2004 Hollannissa järjestetty neljän maan turnaus katkaisi pitkän maaotteluttoman ajanjakson. Erityisesti viimeinen ottelu yhtä nykyistä CP-jalkapallon mahtimaata USA:ta vastaan (0-1 tappio) antoi merkkejä siitä, että oikeisiin asioihin oli vuosien aikana keskitytty ja joukkue oli selkeästi mennyt eteenpäin. Tähän kehityskaareen luontaista jatkumoa oli seuraavana vuonna 2005 Tanskassa järjestetty, 4 maan turnaus, jossa Suomi pelasi turnauksen loppuottelussa Hollantia vastaan, kaataen matkan varrella sekä Tanskan 0-1, että nykyisen CP-jalkapallon mahtimaan Skotlannin 8-2. Kyseinen tulos on edelleen maajoukkueen kaikkien aikojen suurinumeroisin voitto.
Odotuksia ja intoa täynnä joukkue suuntasi vuoden 2006 EM-kisoihin, jotka pelattiin Irlannissa. Edellisvuosien nousujohteinen kehityskaari antoi luvata hyvää ja menestyksekästä turnausta. Ensimmäisen kerran 7-vuoteen Suomi pääsi testaamaan oman tasonsa muita euroopan mahtimaita vastaan. Mutta samoihin aikoihin CP-jalkapallo otti pelillisesti isoja harppauksia eteenpäin. Isompien jalkapallomaiden lajiliitot olivat tulleet entistä isommin mukaan kuvioihin. Siinä missä suomalaisilla oli viisi henkilöä, joukkueenjohtaja, valmentajat ja huoltajat, hoitamassa päivittäistä tekemistä 12 pelaajan osalta, oli mm. Englantilaisilla 15 henkilön armeija valmistamassa 12 pelaajan joukkueen jokaiseen otteluun. Lisäksi samat resurssit mahdollistivat uusien pelaajien kartoittamisen ja etsimisen tavalla, mikä ei siihen aikaan mitenkään olisi voinut olla mahdollista Suomessa. Suomalaiset olivat menneet eteenpäin valtavasti, mutta muut maat olivat menneet yksinkertaisesti vielä enemmän. Muutamassa vuodessa tapahtunut muutos oli valtava ja johtaisi tulevaisuudessa enemmän ja enemmän maiden välisten kuilun kasvamiseen. Jatkossa olisi olemassa kaksi kategoriaa, ne joiden rahoituksesta vastasivat isot lajiliitot ja ne jotka keräsivät oman rahoituksena itse.
Vuosikymmenen alkua leimasi pioneerihenki. Asioita tehtiin rakkaudesta lajiin suurella intohimolla. Laadullinen ja järjestelmällinen pelaaminen oli toissijaista ja niin sanottua yhteistä pelitapaa ja yksilökohtaista roolitusta ei oikeastaan vielä ollut olemassa. Asioista sovittiin pelaajien kesken ennen otteluita ja sitten sovituja asioita toteutettiin parhaan mahdollisten kykyjen ja tavan mukaan.
Timo Lounion mukaantulo vuonna 2008 muutti asioita merkittävästi. Joukkueelle luotiin selkeä pelitapa ja pelaajien roolitukset luotiin. Jokainen pelaaja tiesi tarkasti mitä heiltä odotettiin ja mitä heidän pitäisi tehdä niin puolustaessa kuin hyökätessäkin. Samalla harjoitukset suunniteltiin siten, että ne parhaiten palvelisivat tätä kokonaisuutta. Näistä periaatteista muodostui joukkueen kivijalka ja pitkälti samat periaatteet ovat edelleen olemassa tänäkin päivänä. Myös pelaajien kuntotasoa ja kehitystä mitattiin säännöllisesti Pajulahdessa järjestettyjen leirien yhteydessä. Vaatimustaso kasvoi entisestään, ja samalla joukkueen kehitys otti isoja harppauksia eteenpäin.
Samuel Siikosen tullessa päävalmentajaksi vuoden 2009 aikana joukkue oli tilanteessa, jossa hyvä peruspohja kehitykselle oli luotu ja vuosikymmenen lähestyessä loppuaan askelmerkit kohti uutta vuosikymmentä oli asetettu ja vuosikymmenen alkuvaiheen pioneerihenki haparoivine ensiaskelineen oli muuttunut laadukkaaksi ja järjestelmälliseksi tekemiseksi, joita varten oli olemassa mittarit joihin verrata missä milloinkin mennään.
2010-luku, arvoturnausten vuosikymmen
Saavuttaessa 2010-luvulle joukkueen tilanne joukkueen osalta oli erittäin lupaava. Samuel Siikonen oli tarttunut valmennustoimintaan uudenlaisella draivilla, osallistuen edellisiä valmentajia enemmän, lähes päivittäin, joukkueen valmennus- ja kehitystoimintaan. Siikonen oli kiertänyt ja tulisi tulevina vuosina myös kiertämään edeltäjiään huomattavasti enemmän aktiivisesti kentällä etsien ja kartoittaen uusia pelaajia ja siten mahdollistamaan omalla ammattitaidollaan joukkueen kehittymisen ja siirtymisen uuteen vuosikymmeneen jouhevasti. Siikosen toiminta mahdollisti myös pelaajien panostamisen joukkueen toimintaan, harjoitteluun ja pelaamiseen tavalla, joka ei aikaisemmin ollut mahdollista, joten vuoden 2010 EM-kisoihin lähdettin hyvistä lähtökohdista. Lisäksi ei voi korostaa tarpeeksi Jusa Laurilan roolia joukkueenjohtajana ja varainkerääjänä. Jusa oli omilla henkilökohtaisilla kontakteillaan onnistunut järjestämään joukkueen rahoituksen EM-kisoja varten niin, että joukkueen valmistautuminen ja keskittyminen täysillä turnaukseen oli mahdollista. Jusan rooli oli merkittävä ja elintärkeä myös vuoden 2011 MM-kisojen, sekä 2014 ja 2018 EM-kisojen, että vuoden 2016 MM-kisojen karsintaturnauksen osalta. Suomi oli mennyt jälleen valtavasti eteenpäin, mutta kuten aikaisemmin todettua, muut maat olivat menneet jälleen eteenpäin vielä enemmän. Suomi oli ja on edelleen yksi euroopan pienempiä maita budjetin, pelaajien ja resurssien suhteen. Silti ottelut olivat tasaväkisiä ja pienellä onnella lopputulos olisi voinut olla jotain ihan muuta. Silti onnesta ei voida puhua, sillä vaikka suomella oli laadukas avauskokoonpano, valitettavasti suomen vaihtopenkkiä verratessa isommat erot muihin maihin tulivat selkeästi esille. Siinä missä muilla mailla oli laittaa lähes jokaiselle pelipaikalle useampi samantasoinen tai jopa parempi pelaaja ja sitä kautta esimerkiksi lepuuttaa avainpelaajia tärkeämpiin otteluihin, suomalaiset joutuivat pelaamaan samoilla pelaajilla otteluista toiseen, sillä mukana oli vain muutama vaihtopelaaja. Silti millä tahansa mittarilla mitattuna voidaan sanoa, että kyseinen EM-turnaus on ollut suomen joukkueen onnistunein arvokisaturnaus koko joukkueen historiassa.
Pelillisesti joukkue oli jälleen mennyt eteenpäin ja hieman yllätyksellisistä poisjäänneistä johtuen saatu paikka vuoden 2011 MM-kisoihin Hollannin Zeistiin tarjosi ensimmäistä kertaa mahdollisuuden päästä pelaamaan maailman parhaita pelaajia ja joukkueita vastaan. Suuren maailman tapaan järjestetty turnaus mahtipontisine avajaisineen ja päättäjäisineen oli kaikenkaikkiaan yksi hienompia kokemuksia joita jalkapalloilija voi urallaan kokea. Suomen pelillinen ongelma oli sama mitä edellisvuoden EM-kisoissa oli todettu. Joukkueen materiaali oli kapea. Siksi suorituksen arvoa nostaa turnauksen jumbofinaalissa pelattu tasaväkinen ottelu Koreaa vastaan, jonka suomi voitti Janne Helanderin maalilla. Ottelun jälkeen Korean päävalmentaja kommentti kuinka Suomi onnistui voittamaan ottelun ”vaikka te käytännössä pelasitte koko ottelun vajaalla” kertoo, sekä suomalaisten periksiantamattomuudesta, että vastustajien arvostuksesta suomalaista taistelutahtoa kohtaan paljon. Kyseinen kommentti tiivistää paljon siitä mikä on ollut suomalaisen CP-jalkapallon ydin sen koko olemassaolonsa aikana. Suomi ei tule olemaan koskaan joukkue jossa on taitavimmat, nopeimmat ja laadukkaimmat yksilöpelaajat. Resurssit eivät yksinkertaisesti näin pienessä maassa riitä siihen. Joukkue on ollut aina vahvimmillaan ja pelannut parhaiten silloin kun se on pelannut saumattomasti yhteen nimenomaan joukkueena. Siihen yhdistettynä kaikkensa antava uhrautuva asenne, periksiantamattomuus, mutta reilu pelitapa on vuosien varrella herättänyt arvostusta ja kunnioitusta vastustajien keskuudessa.
Vuoden 2014 EM-kisoihin lähtökohdat paperilla olivat paremmat kuin koskaan. Joukkueeseen oli saatu mukaan selkeitä vahvistuksia ja mielenkiintoisin odotuksin koko joukkue odotti turnausta. Ensimmäistä kertaa kohtalo kuitenkin puuttui peliin juuri ratkaisevalla hetkellä. Joukkueen ollessa turnauspaikalla ja tekemässä viimeistä harjoitusta ennen ensimmäistä ottelua, tapahtui loukkaantuminen, joka söi suomen joukkueelta sen yhden isoimman ja tärkeämmän aseen. Oman rangaistusalueen fyysisen ilmaherruuden. Valitettava tosiasia oli, että vaihtopenkiltä ei vastaavanlaista korvaajaa ollut saatavilla, joten koko joukkueen pelitapa piti muuttaa täysin toisenlaiseksi ennen ensimmäistä ottelua. Lisäksi ensimmäistä kertaa ikinä yksilöt yrittivät nousta joukkuetta suuremmiksi, joten lopputulos oli kaikkea muuta kuin sitä mitä oli odotettu vielä muutama viikko ennen kisojen alkua. Kokonaisuus oli ilman muuta pettymys ja vaikka tällä kertaa mukana oli rutkasti epäonnea, olisi silti ollut hienoa nähdä mihin vuoden 2014 joukkue olisi pystynyt jos kaikki olisi mennyt niinkuin alunperin oli tarkoitus. Lähtökohdat turnaukseen olivat kuitenkin mitä parhaimmat.
Vuosi 2015 oli selkeä välivuosi, koska arvokisoja ei ollut kalenterissa Suomen osalta, mutta joukkue osallistui neljän maan turnaukseen Tanskassa. Edellisen vuoden pettymykset oli analysoitu ja turnaukseen lähdettiin asenteella, että turnauksen olisi tarkoitus toimia vuoden 2016 MM-karsintaturnaukseen valmistavana harjoitusleirinä. Ensimmäistä kertaa mukana ollut Ville Sallinen toimi joukkueen kolmantena valmentaja toimien videoanalyysien tekijänä. Joukkue käyttikin paljon aikaa omien otteluidensa analysoimiseen ja sitä kautta kehittämiseen. Pelillisesti Suomi pelasi parasta jalkapalloa mitä koskaan siihen asti oli pelannut. Opit edellisvuoden epäonnistumisista oli mennyt perille. Pallo liikkui luontevasti pelaajalta toiselle, vapaana olevat pelaajat hakivat taidokkaasti tyhjistä tiloista palloa ja ennenkaikkea yksilökeskeisestä mentaliteetista ei ollut tietoakaan. Joukkue pelasi juuri siten kun se parhaimmillaan pelaa. Joukkueena. Tähän liitettynä yksilöiden pallonvarmuus johti siihen, että peliä oli nautinnollista pelata ja seurata. Kolme ottelua kolmeen päivään on kuitenkin aikuisille ihmisille liikaa. Palautuminen ei yksinkertaisesti ole samalla tasolla kuin nuorena, joten tuloksellisesti turnaus olisi voinut olla parempikin. Toisaalta, koska kyseessä oli enemmänkin harjoitusturnaus seuraavan kesän koitosta varten, ei otteluiden lopputuloksella ollut mitään merkitystä. Iso harppaus oli tapahtunut vuoden 2014 EM-kisojen ja 2015 vuoden Tanskan turnauksen välillä.
Vuoden 2016 MM-karsintaturnaus Tanskassa oli jälleen mahdollisuus päästä testaamaan joukkueen tasoa maailman parhaita joukkueita vastaan. Suomen lohkossa oli amatöörijoukkueita, kuten Japani, Tanska ja Saksa, sekä ammattilaisjoukkue Kanada. Tasoero amatöörijoukkueita vastaan ei ollut niinkään suuri, toisaalta selvästi Kanadaa vastaan voidaan yksinkertaisesti todeta, että mitään mahdollisuuksia ei ollut. Ammatijalkapalloilija elää ja hengittää jalkapalloa vuorokauden ympäri ja se näkyy kaikessa tekemisessä ja olemuksessa jalkapallokentällä. Lisäksi täysi sulaminen 2-0 johtoasemassa toisella puoliajalla Saksaa vastaa 2-5 tappioon voidaan laittaa joukkueen täydellisen henkisen lamautumisen piikkiin. Yksi pelaaja pääsi koko joukkueen korvien väliin ja onnistuimme tekemään hänestä suuremman sankarin Saksalle mitä hän todellisuudessa olikaan. Pienet asiat ratkaisevat otteluiden lopputulokset ja pienellä kentällä pelatessa maalitilanteita syntyy paljon nopeammin puolin ja toisin kuin ison kentän pelissä. Siksi on hyvä muistaa, että otteluiden lopputulokset eivät aina kerro siitä, kuinka tasaisia ottelut itsessään ovat olleet. Joukkue pelasi hyvän turnauksen, mutta tasoero ammattilaisjoukkueiden ja amatöörijoukkueiden, sekä lähinnä pelaajamateriaalin laajuus oli isoin erottava tekijä Suomen ja muiden maiden välillä.
Vuoden 2018 EM-kisat Hollannissa, olivat jälleen ison luokan turnaus ja valmistautuminen turnaukseen sujui suunnitellusti. Iso muutos aikaisempiin vuosiin oli uuden luokittelujärjestelmän lanseeraus. Aikaisemmin pelaajat oli jaettu vammojen perusteella neljään eli luokkaan (CP5-CP8) joka sääntöjen mukaan tarkoitti sitä, että kentällä piti olla vähintään yksi CP5-CP6 luokan (suurin haittaluokka) pelaaja ja enintään yksi CP8 luokan (lievin haittaluokka) pelaaja samanaikaisesti. Tämä osaltaan aiheutti harmaita hiuksia ja vaikeutti valmistautumista, sillä emme tieneet etukäteen millaisen luokituksen jokainen pelaaja saa. Etukäteen oli tiedossa, että moni CP8 luokan yläpäässä oleva pelaaja joutuisi ripustamaan nappulakenkänsä naulaan, sillä he eivät tulisi pääsemään luokittelusta läpi. Uusi luokittelujärjestelmä pitää sisällään luokat 1-3. Joista kentällä samanaikaisesti pitäisi olla vähintään yksi 1 luokan pelaaja ja maksimissaan yksi 3 luokan pelaaja. Konkreettisemmin Suomen kohdalla se tarkoitti sitä, että Ville Kuronen, joka on ollut suomen joukkueen mukana vuoden 2014 EM-kisoista lähtien, joutuisi menemään kolmannen kerran luokitteluun viimeisen neljän vuoden aikana ja jännittämään sitä saisiko pelilupaa vai ei. Onneksi tälläkin kertaa kaikki meni hyvin ja lopullinen koko loppu-uran kestävä pelilupa irtosi. Sen sijaan jobinpostia tuli Antti Hovin kohdalla. Vuoden 2018 alussa joukkueeseen liittynyt uusi pelaaja sai ennakko-odotuksista poiketen luokan 3, eikä luokkaa 2. Tämä tarkoitti sitä, että Kuronen ja Hovi eivät voisi olla samanaikaisesti kentällä. Joukkueelle tämä oli iso menetys sillä valmistautuminen ja hajoittelu ennen turnausta oli tehty siitä olettamuksesta, että molemmat pelaajat olisivat olleet aloituskokoonpanossa.
Myös samanlainen yksilöpelaaminen joukkuepelaamisen ehdoilla, kuten vuoden 2014 EM-kisoissa, kurotti päätänsä tietyissä tilanteissa tavalla joka ei ollut optimaalinen siihen pelitapaan milloin Suomi pelaa parhaimmillaan. Lisäksi ensimmäistä kertaa alettiin konkreettisesti olemaan sen tosiasian edessä, että joukkueen vuosia yhdessä pelannut aloituskokoonpano alkaa yksinkertaisesti olemaan liian vanha. Toisaalta monissa muissa maajoukkueissa on ollut pelaajia, jotka ovat osoittaneet pystyvänsä pelaamaan vielä huipputasolla yli 40-vuotiaina. Silti uusia pelaajia ja varsinkin nuoria uusia pelaajia oli moneen joukkueeseen tullut lisää huomattavasti enemmän kuin mitä suomen joukkueeseen samaan aikaan oli tullut. Monelle niin sanotulle runkopelaajalle kyseinen EM-turnaus oli uran viimeinen ja seuraavan vuoden World Cupissa tultaisiin näkemään täysin erilainen suomen joukkue, ja lisäksi lähes täysin uusi valmennusryhmä päävalmentaja Siikosen siirtyessä sivuun ja Jusa Laurilan siirtyessä hyvin ansaitulle eläkkeelleen joukkueenjohtajan toimestaan.
2010-luku tullaan muistamaan arvokisojen vuosikymmenenä, joilloin Suomi pääsi tai kutsuttiin mukaan useisiin eri arvoturnauksiin ja samalla pääsi mittaamaan omaa tasoansa niin yksilöinä kuin joukkueenakin. CP-jalkapallon ammatillistuminen on entistä enemmän viimeisen vuosikymmen aikana eriarvoistanut joukkueita. Viimeaikaisista joukkueista esimerkkinä Saksa, joka oli vielä 2015 pieni jalkapallomaa, mutta joka vuonna 2019 on kovaa vauhtia kasvanut yhdeksi isoimmaiksi jalkapallomaista maailmalla jonka pelaajistossa on täysiammattilaispelaajia Bundesliigan alimmilta tasoilta. Vastaavaa arvokisa-putkea Suomen osalta tuskin tullaan tulevana vuosikymmenenä näkemään, joten 2010-luku tulee jäämään ainutlaatuiseksi historiaan. Lisäksi maajoukkueen perusrunko on tullut tiensä päähän. Uusien pelaajien on aika ottaa vastuuta ja täyttää saappaan jotka ovat tarjolla. Tämä tarkoittaa vääjäämättä myös joukkueen tason hetkellistä notkahtamista alaspäin. Uusien pelaajien totuttelu uusiin kuvioihin vie aina oman aikansa ja prosessia ei voi kiihdyttää väkisin, vaan sille on annettava tarvittava aikansa.
2020-luku, Uuden sukupolven aika
Tämän vuosikymmenen voidaan sanoa käytännössä alkaneen vuoden 2019 World Cup-turnauksesta, johon Suomi pääsi jälleen mukaan lyhyellä varoitusajalla johtuen rankingissä edella olevien joukkueiden poisjäänneistä. Edellisvuonna useat vanhat pelaajat olivat jääneet sivuun ja tilalle oltiin saatu uusia, nuorempia, kokemattomampia, mutta nälkäisiä pelaajia, joiden palo ja into päästä mukaan oli ihaltavalla tasolla. Kuten sukupolvien vaihdoksessa yleensä, uuden opetteluun menee aikaa. Suomessa seurajoukkuetasolla, vaatimistaso, pelitapa ja tempo on varsin erilainen verrattuna kansainvälisiin turnauksiin, joten kaiken tämän opetteluun menee oma aikansa ja ihmeitä ei voida tehdä yhdessä yössä. Kerta toisensa jälkeen uudet pelaajat ovat sen tosiasian edessä, vaikka kuinka heitä yrittäisi etukäteen asiaan valmistella, että kansainvälisissä peleissä kaikki tapahtuu nopeammin, paremmin ja laadukkaammin. Siksi monelle ensikertalaiselle kansainväliset turnaukset ovat silmiä avaava kokemus. Samalla myös hyvin innostava ja inspiroiva ja moni pelaaja saakin omaa uraansa silmällä pitäen ylimääräisen boostin jokapäiväiseen tekemiseen.
Vaikka etukäteen oli tiedossa, että turnauksesta tulisi haastava ja suomen pelillinen taso ei olisi sama kuin vielä muutama vuosi aikaisemmin, sujui turnaus silti Suomen osalta pelillisesti vielä heikommin mitä oli osattu odottaa. Uusien pelaajien sisäänajo oli vielä pahasti kesken ja joukkueen identiteetin ja selkeän pelitavan puuttuminen romutti käytännössä kaikki pelaamisesta yhteisesti sovitut periaatteet. Valmennusjohdolla oli täysi työ ajaa kädestä pitäen nuoria pelaajia joukkueeseen sisään samalla unohtaen, että joukkueen pelitapa ja identiteetti ei ollut kokonaisvaltaisesti edes niiden pelaajien selkärangassa, jotka ovat olleet mukana vuosien ajan. Jossain vaiheessa kaikki tämä oli päässyt unohtumaan tai sitä oli pidetty itsestäänselvänä. Tässä kohdassa jokainen meistä kokeneimmista pelaajista ei voi muuta kun nostaa käden ylös virheen merkiksi ja todeta, että meidän olisi pitänyt pystyä parempaan. Suomi on ollut ja tulee aina olemaan parhaimmillaan silloin kun taitavat yksilöt pelaavat yhdessä joukkueena. Ja voidaan sanoa, että yksilötasolla Suomella on edelleen monia taitavia pelaajia. Se tosiasia ei ole muuttunut mihinkään. Turnaus oli kaikenkaikkiaan hyvä oppimiskokemus. Tietyllä tavalla hyvä herätys meille kaikille. Tiettyjä asioita tehdään tällä hetkellä erittäin hyvin ja varsin ammatilaisella tavalla, tiettyjä asioita pitää tehdä jatkossa paremmin. Kehityskohteet on huomioitu ja tulevaisuudessa tulemme olemaan jälleen parempi joukkue. Myös uudet palaajat pelasivat hyvällä asenteella ja antoivat kaikkensa jokaisessa tilanteessa läpi koko turnauksen. Lähtökohtiinsa nähden he suoriutuivat turnauksesta hyvin, niin kentällä kun sen ulkopuolellakin.
Kokonaisuutena vuoden 2019 World Cup-turnaus oli hienosti järjestetty tapahtuma. Puitteet olivat ensiluokkaiset niin majoituksesta, pelinkenttiin ja harjoitusolosuhteista käytännön logistiikkaan. On etuoikeutettua voida elää muutama viikko huippu-urheilijan kuplassa, keskittyen pelkästään seuraaviin harjoituksiin ja peleihin. Eläminen muutama viikko täysipäiväistä ammatti-urheilijan arkea, pistää aina pohtimaan, että voisiko vastaavasta arjesta nauttia samalla tavalla, jos se olisi parin viikon sijasta päivittäistä elämää. Tarkemmin sanottuna elää samanlaista elämää normaaliarjessa, ilman että tarvitsee käydä päivätöissä? Kysymys on täysin retorinen, mutta silti aika-ajoin hauska ajatusleikki.
Tästä turnauksesta niin uudet kuin vanhatkin pelaajat imivät ja hengittivät arvoturnauksen ilmapiiriä. Inspiroituivat toisista joukkueista ja pelaajista. Näkivät missä menevät yksilöinä ja miten voivat jatkossa kehittää itseään ja sitä kautta joukkuetta valmiimmaksi tulevaisuuden koitoksia varten. Yhdessä vietetty aika niin harjoituksissa, peleissä ja vapaa-ajallakin auttoi joukkuetta hitsaantumaan yhteen tiiviiksi kokonaisuudeksi, josta on merkittävästi hyötyä tulevaisuudessa niin pienissä kuin suurissakin koitoksissa, niin jalkapallossa kuin elämässä ylipäätänsä.
Uusi luokittelujärjestelmä mahdollistaa sellaisia pelillisiä asioita, jotka eivät olisi vanhassa järjestelmässä olleet mahdollisia. Uusi järjestelmä on monella tapaa Suomen kaltaisille pienille maille lottovoitto. Luokittelun muuttuessa pelaajatasolla, se mahdollistaa myös muutaman vanhemman pelaajan peli-uran jatkumisen vielä usean vuoden ajan, josta taas on hyötyä tietotaidon ja kokemuksen siirtämiseen uusille pelaajille. Täysin tyhjästä ei joukkueen onneksi tarvitse aloittaa, kuten 1990-luvun joukkueen kanssa. Tulevan vuosikymmenen haaste onkin oman pelitavan kirkastaminen, joukkueen identiteetin uudelleenluominen ja perusasioiden kautta kärsivällinen uudelleenrakentaminen. Rakennustyössä menee oma aikansa, ja sille pitää antaa kärsivällisesti aikaa.
Lopuksi
Jokaista eri vuosikymmenen joukkuetta ovat leimanneet omat pelilliset haasteet ja erityispiirteet. Jokaisessa turnauksessa pelannut joukkue on eronnut toisistaa aina hieman, joten eri joukkueiden vertaileminen keskenään on vaikeaa. Parhaiten Suomi on pelannut ja menestynyt aina silloin kun jokaisen yksilön roolitus on ollut selkeä ja pelaaja tietää tarkkaan mitä häneltä kentällä odotetaan. Tämä yhdistettynä joukkuepelaamiseen on usein johtanut parhaisiin tuloksiin. Jonkin näistä puuttuminen taas päinvastaiseen. Vuosien varrella on hienoa todeta, että olen päässyt pelaamaan monien upeiden pelaajien kanssa, jotka samalla ovat myös upeita persoonia. Useista heistä on tullut jalkapallon kautta elinikäisiä ystäviä.
Lopuksi haluaisin vielä mainita joukkueen mukana eri vuosikymmenillä olleet henkilöt, jotka ovat jo poistuneet keskuudestamme. Valitettavasti aivan liian aikaisin. Pelaajista maalivahti
Joni Jääskeläinen, jonka varmaotteisuus ja presenssi saivat vastustajat kavahtamaan ja jopa pelkäämään maalintekoa. Joona Kuitunen, nuori, innokas pelaaja oli joukkueen mukana vuoden 2011 MM-kisoissa. Joukkueen ensimmäisiä huoltajia, Harri Hiltunen ja hänen suora ja rehti huumori toi tarvittavan piristysruiskeen niinä hetkinä kun sitä tarvittiin. Risto ”Inno” Ruotsalainen oli omalta osaltaan kehittämässä maalivahtivalmennusta siihen suuntaan mitä se nykypäivänä on. Innon musta huumori on edelleen käsite joukkueen keskuudessa.
Muistellessani menneitä vuosikymmeniä taaksepäin, hymyilen. Tunnen suurta ylpeyttä siitä, mitä olemme joukkueena saavuttaneet ja rakentaneet. Pitkä matka on kuljettu aloituspisteestä tähän päivään ja monia hienoja seikkailuja on käyty ja koettu yhdessä. Nyt on aika suunnata kohti uusia ja uskonkin, että tulevien vuosikymmenten sankaritarinat tulevat olemaan edellisiä vuosikymmeniä vieläkin hohdokkaampia ja mahtavampia. •